Tervehdys,
En yleensä löydä mukamas aikaa kirjoittaa muita asioita, kuin mitä on pakko, mutta nyt tuntuu hyvältä purkaa hieman ajatuksiaan muillekin kun itselleen.
Maailma, jossa heräsimme vielä muutama viikko sitten oli melko erilainen, siinä oli elämänmakua, iloa, kiirettä ja arjen askareita, se myös täyttyi lukemattomasti pienistä ja suurista asioista joihin olemme tottuneet. Olemme tottuneet Suomessa lukemaan maailmalla tapahtuvista ikävistä asioista, mutta jotenkin pienessä Suomessa ajattelemme, että eivät ne ongelmat tänne tule ja valtio kyllä hoitaa nuo meidän puolesta. Seuraamme hieman tarkemmin kuka mitäkin; joku SM- tai NHL-liigan tuloksia, Nokian pörssikurssia ja elokuvien ensi-iltoja, vain muutamia mainitakseni.
Nyt tilanne on muuttunut monessa maassa ja kodissa, seuraamme ja puhumme kaikki yhdestä yhteisestä asiasta. Keskustelun sävy on syystäkin melko negatiivista ja jopa pelokasta. Mietimme mitä tulevaisuus tuo tullessaan ja puhumme päivä kerrallaan menemisestä, vaikka nyt, jos koska pitäisi miettiä miten tulemme ulos tästä tilanteesta tulevaisuudessa entistä vahvempina.
Jokaisella on omat tarinansa ja tapansa toimia isojen kysymysten edessä. Jaan omia ajatuksia asioista ja jos niistä on jollekin jotain hyötyä, niin kirjoitukseni on saanut muutakin hyvää aikaiseksi, kun omien ajatusteni järjestelyn.
Meillä pyritään pitämään arki mahdollisimman tavallisena ja puhutaan muustakin kuin koronasta. Kiusaus jatkuvien uutisten lukemiseen ja seuraamiseen on suuri, mutta rajoitamme sitä tietoisesti, ihan oman mielen ja erityisesti lasten vuoksi. He vaistoavat vanhempien hermostuneisuuden varmasti ja tätä emme halua. Silloin kun leikitään Barbeilla, niin silloin leikitään ja silloin kun ollaan tekemässä yhteisiä juttuja, niin keskitytään niihin.
Sitten on huoli omista vanhemmista ja muista lähipiirin vanhemmista ihmisistä, jotka ovat kaikki riskiryhmää ja yli 70v. He pärjäävät kaikki kotona itsekseen ja avun tarjoaminen heille on lähinnä anelemista, että voinko nyt käydä kaupassa puolestasi tai jos menet itse, niin harventaisitko käyntejä päivittäisestä käymisestä esim. kerta viikkoon. Vastaukseksi sain esim. eilen kuvan whatsupilla, kun he olivat kaupassa leipähyllyn edessä ja sanoivat että tykkäävät enemmän tuoreesta leivästä kuin pakasteesta otetusta, joten he miettivät pitäisikö väärentää paperit. En kyllä voinut muuta, kun nauraa vaikka olen yrittänyt painottaa heille, että nyt pitää ottaa tämä vakavasti. Toki he kertoivat tämän jälkeen minulle, että toimivat mahdollisuuksien mukaan ohjeiden mukaisesti. Oma äitini kertoi minulle, miten toimivat ja huolehtivat että tekevät oman osuutensa ja en voinut muuta, kun kuunnella, niin kuin poika äitiänsä kuuntelee. Mieleni keveni hieman tuon rauhoittavan keskustelun jälkeen.
Mietin jälleen kerran, että kyllä perheissä, yrityksissä ja koko maailmassa tarvitaan lapsia, nuoria, keski-ikäisiä ja vanhempia ihmisiä kaikkine vahvuuksineen ja puutteineen.
Näiden asioiden lisäksi mielessäni on omien kuntokeskusten selviytyminen tämän vaikean vaiheen läpi ja siihen emme enää pysty yksin vaikuttamaan, vaan siihen tarvitsemme loistavaa henkilökuntaamme ja uskollisia asiakkaita. Tilanne on erityisen hankala monella palvelualalla ja dominoefekti vain odottaa ensimmäisen palikan kaatumista. Me haluaisimme olla siellä dominojunassa se palikka, joka pysyy pystyssä ja tukee ympärillään muitakin pahimman yli. Olen vahvasti sitä mieltä, että nyt on tärkeää tukea omien voimavarojensa mukaan sitä tarvitsevia. Mitä paremmin onnistumme tukemaan kokonaisuutta sitä selkeempänä, ja tutumpana tulevaisuus meille taas toivottavasti pian koittaa.
Mielestäni jo nyt, näkyy ihmisissä inhimillinen halua selviytyä tästä yhdessä läpi ja se voi parhaimmillaan tehdä maailmasta, Suomesta, yrityksistä ja perheistä entistä parempia.
ps. kun kaikki kysyy toisiltaan kuitenkin jatkuvasti, että mitä veikkaatte ”kauanko kestää”? Virallisesti kukaan ei heitä veikkauksia näin vakavasta asiasta, mutta tämä on vain minun henkilökohtainen blogini, joten heitän silti. Mikäli toimimme niin kuin nyt on ohjeistettu eli pesemme käsiä päivittäin niin että saippuaa kuluu varmaan tuhansia ja tuhansia litroja päivittäin, rajoitamme ihmisten kohtaamisia ja noudatamme tässä tapauksessa annettuja käskyjä, niin kuukausi tai kaksi ja voimme taas alkaa hiljalleen halailemaan, kun nähdään.
Terveisin,
Sami